SYNNYTYSKERTOMUS

Keskiviikko 21.11.2018 oli ihan tavallinen päivä. Heräsin aamulla hieman turhautuneena, että raskausviikkoja oli kasassa jo 40+2 ja silti olin vielä yhtenä kappaleena. Olin aina ajatellut, että vauva syntyisi vähän etuajassa, joten tuntui, että raskaus olisi mennyt jo todella paljon yli lasketun ajan, vaikka niin ei ollut. Aloin pelkäämään, että synnytys ei koskaan käynnistyisikään spontaanisti, vaan se jouduttaisiin käynnistämään.

Käynnistämisestä olin kuullut huonoja kokemuksia ja mahdollista sektiota pelkäsin kaikista eniten. Päivitin Instagram Storiesiin kuvan mahastani ja toivoin vinkkejä siitä, miten vauva saataisiin ulos. Tsemppiviestejä tuli todella paljon,  ja sain niistä valtavasti voimaa ja tukea. Lähdin kävelylle ja söin lounaan yksin Vanhassa Kauppahallissa. Mieleni olikin yhtäkkiä rauhallinen ja nautin yksin olosta. Ilta vietettiin rauhallisesti kotona mieheni kanssa ja katsottiin Yle Areenasta Syke -sarjaa. Nukahdettiin puolen yön aikaan.

Loppuraskaudesta nukuin tyyny jalkojeni välissä, jotta se tukisi nukkumisasentoani. Heräsin klo 02.15 siihen, että tunsin tyynyn olevan hieman märkä. Nousin ylös ja menin vessaan, jolloin lattialle holahti hieman enemmän kirkasta nestettä. Ajattelin heti, että lapsivedet olivat menneet mutta päätin odottaa, että alkavatko supistuksetkin.

Puoli tuntia ehdin odotella ennen kuin ensimmäinen kipeä supistus tuli. Aikaisemmin loppuraskauden aikana kokemani supistukset eivät olleet mitään verrattuna tähän, joten tiesin heti, että synnytys on käynnissä.

Supistukset tulivat aluksi noin viiden minuutin välein ja kestivät hieman alle minuutin. Tässä vaiheessa yritin vielä nukkua, mutta jouduin nousemaan ylös jokaisen supistuksen koittaessa, sillä makuulla oleminen oli aivan liian tuskaista. En vielä raaskinut herättää Joonasta, koska ajattelin, että hän tarvitsee vielä unta ennen synnytystä. Soitin synnytyssairaalaan ja he kehottivat olemaan kotona niin pitkään kun pystyn ja soittamaan aamulla kahdeksalta uudestaan mikäli supistukset jatkuvat. Joka tapauksessa aamulla olisi mentävä sairaalaan näytille, sillä lapsivedet olivat menneet.

Kello neljältä aamuyöllä herätin vihdoin Joonaksen ja kerroin, että lapsivedet olivat menneet, ja että supistuksia tuli nyt noin kolmen minuutin välein. Joonas ihmetteli sitä, etten ollut herättänyt häntä aikaisemmin ja ponkaisi innostuneena ylös ja alkoi laittamaan viimeisiä tavaroita sairaalakassiin ja kehotti minua soittamaan sairaalalle, mutta ihan vielä en halunnut sinne lähteä, vaan sinnittelin kotona lämpimässä suihkussa.

Halusin koko yön soittaa äidilleni, mutta en raaskinut herättää häntä liian aikaisin. Kun kello löi kuusi, soitin hänelle ja kerroin, että supistukset ovat jo hetken aikaa tulleet kolmen minuutin välein, ja että kohta sitä mennään. Äiti oli sitä mieltä, että nyt äkkiä sairaalaan mutta pistin edelleen vastaan, sillä pahin pelkoni oli se, että menisimme sairaalaan liian aikaisin ja joutuisimme lähtemään takaisin kotiin.

Äitini ja Joonaksen painostuksesta (okei, omat kivutkin olivat jo aika sietämättömät) soitin uudestaan sairaalaan ja sain luvan mennä sinne. Pakattiin viimeiset tavarat ja tilasimme taksin. Noin seitsemältä aamulla kirjauduttiin Naistenklinikalle.

Saimme oman huoneen, jossa oli ainoastaan yksi pöytälamppu päällä valaisemassa pimeää huonetta. Ensimmäisenä minut laitettiin käyrille ja otettiin lapsivesinäyte. Yllätys oli suuri, kun kätilö kertoi sen olevan negatiivinen. Seuraavaksi tehtiin sisätutkimus, jossa selvisi, että synnytys on käynnissä mutta olin vain auennut 1 cm. Tämän jälkeen tuli kätilöiden vuoronvaihto.

Uusi kätilömme päätti ottaa uudestaan lapsivesinäytteen ja hänkin sanoi sen olevan negatiivinen, kunnes meni katsomaan testiä valon alle ja hups, se olikin positiivinen. Mietin mielessä, että what did I tell you.

Supistukset eivät piirtyneet laitteen taululle niin voimakkaina, kuin uskoisi sen perusteella millaisissa kivuissa olin. Juoksin jumppapallon ja suihkun väliä parin tunnin ajan ja pelkäsin, että meidät lähetettäisiin vielä takaisin kotiin. Kätilö ei sitä vihjaillut missään vaiheessa mutta kysyessäni hän sanoi, että joskus synnytys voi edetä nopeammin jos menee kotiin ottamaan vauhtia. Päätettiin tehdä sisätutkimus uudestaan ennen kuin tehtäisiin mitään päätöksiä. Olin lyhyessä ajassa auennut 4 cm ja tässä vaiheessa minulle tarjottiin sitten epiduraalia ja muita kivunlievityksiä.

Halusin pysyä synnytyssuunnitelmassani ja vaihdoimme huoneeseen, jossa olisi kylpyamme. Tässä huoneessa olevaan tauluun piirtyi supistukset todella kovina, joten ilmeisesti vika oli toisen huoneen laitteessa. Supistuksissa ei siis ollut mitään vikaa, ne olivat todella voimakkaita.

Olin ammeessa 45 minuuttia, katsoimme läppäriltä taas Syke -sarjaa (kyllä, haha) ja olin samalla ilokaasussa kiinni. Supistuksia tuli tässä vaiheessa niin useasti, että ilokaasusta ei ollut mitään hyötyä, koska otin sitä aina liian myöhään supistuksen ollessa jo huipussaan.

Ammeesta pois tullessa halusin epiduraalin, mutta sisätutkimuksessa huomattiin, että olen jo 9 cm auki. Epiduraalille ei olisi enää aikaa. Sain kipupiikin, joka laitetaan samalla tavalla selkäytimeen, kuten epiduraali mutta puudute toimii nopeammin. Tässä vaiheessa en enää tajunnut ympärillä olevasta maailmasta mitään. Olin vain sikiöasennossa ja toivoin, että kipu lakkaisi pian.

Tämä hetki synnytyksestä oli myös kuulemma miehelleni se rankin. Nähdä kun toinen kärsii, mutta ei pysty auttamaan. Häntä kauhistutti myös, miten neulakammoisena selviän kaikista piikeistä, joita minuun laitettiin (tässä vaiheessa kipupiikin lisäksi kanyyli käteen). Minulla on siis niin paha neulakammo, että saan verikokeistakin paniikkikohtauksen. Synnytyksen aikana voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että neulat eivät tuntuneet missään. Niissä kivuissa, joita silloin koin, ne neulat olivat aika pieni paha. Niiden kipujen kourissa huusin ainoan kerran koko synnytyksen aikana ja silloin huusin, että "miten kukaan ikinä hankkii lapsia". Siltä se silloin tuntui.

Se tunne, kun kipupiikin vaikutus levisi lantiosta alaspäin. Heaven. Yhtäkkiä en tuntenut mitään kipuja. Näin vain taululta, kun supistus tuli.

Olin heti jo 10 cm auki ja alettiin puhua ponnistusvaiheesta. Kerroin, että olin niin väsynyt, että halusin syödä jotain ja sitten levätä hetken. Olin aikaisemmin oksentanut kaiken syömäni ulos, joten olo oli jo aika heikko. Kello oli tässä vaiheessa noin kaksi iltapäivällä. Kipuja ei enää ollut, enkä myöskään tuntenut tarvetta ponnistaa, joten mikäs siinä oli ollessa.

Reilu pari tuntia lepäilin (haha, kuka lepäilee tässä vaiheessa) ja kätilöt kävivät varovasti kysymässä, että olisinko jo pian valmis ponnistamaan.

Ponnistusvaihetta vaikeutti se, että en tuntenut supistuksia lääkkeestä johtuen ja supistukset olivat myös harventuneet todella paljon. Ponnistaminen oli rankkaa ja kestikin lopulta 48 minuuttia. Jossain vaiheessa uskokin meinasi loppua ja luulin, että kätilöt huijasivat minua kun kertoivat, että vauvan pää näkyy jo. Supistuksien välillä vitsailtiin mieheni ja kätilöiden kanssa ja tunnelma oli muutenkin rento, mutta se ponnistaminen. Huh, silloin ei vitsailtu. Silloin mietin, että jos joskus haluamme toisen lapsen, se adoptoidaan.

Klo 17.42 syntyi maailmaan kaunein Tyttö Salonen. Hän oli vihdoin meidän luona, osa meidän perhettä. Olin yllättynyt, miten puhdas hän oli. Ei lainkaan lapsenkinassa niin kuin itse olin syntyessäni. Kun sain vauvan rinnalleni totesin, että voisin synnyttää vaikka heti uudestaan.

Synnytys kesti lapsivesien menosta noin 15 tuntia, jonka koen olleen hyvin inhimillinen aika. Sairaalaan tullessamme kätilö epäili, että lapsi syntyisi seuraavana aamuna, joten siihen nähden synnytys oli nopea.

Minulle pahinta synnytyksessä oli se, että en tiennyt missä vaiheessa synnytys oli menossa. En tiennyt voiko kipu enää yltyä. Kun kaikki oli ohi, oli sellainen olo, että tässäkö tämä nyt oli. Olisin surullinen, jos en saisi enää koskaan synnyttää uudestaan.

Menetin istukan synnyttämisessä paljon verta, joten olimme synnytyssalissa aika pitkään. Minua tarkkailtiin sen vuoksi vielä pari päivää synnytyksen jälkeenkin, mutta oma oloni oli loistava. Jos arvojani ei olisi kerrottu minulle, en olisi tiedostanut, että jokin on pielessä. Tästäkin huolimatta koen, että synnytykseni oli ihan täysi kymppi.

Postauksesta tuli todella pitkä, mutta miten muutenkaan kertoa elämäni merkityksellisimmistä tunneista.

Kiinnostaako teitä postaus siitä, mitä tuotteita käytin sairaalakassista? Muitakin postaustoiveita otan mielelläni vastaan!