maanantai 21. lokakuuta 2019

Miten meidän vauvavuosi on mennyt?

Lilja täyttää huomenna 11 kuukautta ja sehän tarkoittaa samalla myös sitä, että vauvavuotta on jäljellä enää tasan kuukausi. Muistan raskausaikana, miten kaikkialla toitotettiin vauvavuoden olevan rankka ja kamala. Samalla sanottiin, miten ikimuistoista aikaa se on ja miten nopeasti se menee. Rankkaa, kamalaa, ihanaa, ikimuistoista – ristiriitaista. Aika hyvinhän nuo sanat kiteyttää vauvavuoden, mutta se on niin paljon muutakin – ja se voi olla ihan mitä tahansa, eikä siihen voi ennalta varautua.

Neuvoni odottaville vanhemmille onkin, ettei kannata kuunnella ihmisten negatiivisia kommentteja vauvavuodesta etukäteen. Fakta on se, ettei kukaan voi tietää, millainen vauva teille on tulossa ja miten vuosi tulee menemään. Paljon on myös kyse omasta asenteestasi ja siitä, miten koet haastavat tilanteet. Jollekin toiselle helppo vauva voi tuntua haastavalta ja toiselle taas haastava vauva helpolta. Sitten on toki myös vauvoja, jotka ovat oikeasti paljon helpompia tai haastavampia kuin toiset ja vanhempien jaksamista koetellaan todenteolla.




Mikä tuli yllätyksenä?

En olisi ikinä osannut kuvitella, miten paljon voi rakastaa toista. Rankankin päivän jälkeen menen sänkyyn ja sanon miehelleni "Lilja on niin ihana, me ollaan maailman onnekkaimpia, kun meillä on tuollainen lapsi". Yllätyksenä tuli myös se, miten luontevalta äitiys minusta tuntuu, vaikken koe olevani "perinteinen äiti" tai muutenkaan kovinkaan "äidillinen". Koen kuitenkin olevani Liljalle maailman paras äiti, ja se on tärkeintä.

Yllätyin myös siitä, miten tarkka olen joissakin asioissa. Rutiinit ovat tulleet meille tärkeämmiksi, kuin olisin ikinä voinut kuvitella ja minusta se on ihanaa. Arki rullaa hyvin, kunhan vaan peruspilari päivästä on kunnossa. Olen myös hämmästynyt siitä, miten hyvin tunnen lapsemme ja usein tiedän jo etukäteen, miten Lilja tulee suhtautumaan johonkin uuteen asiaan. Lilja on luonteeltaan hyvin samanlainen, kuin minä ja se varmasti helpottaa minua ymmärtämään häntä.

Yllätyksenä tuli myös, miten nopeasti aika ihan oikeasti menee! Ensimmäiset kuukaudet tuntuivat menevän aika hitaasti, mutta sen jälkeen, että Lilja täytti puoli vuotta, on aika mennyt ihan siivillä! Mihin meidän pieni vauva on mennyt?! Kohta hän on jo taapero ja haluaisin vain pysäyttää ajan ja nauttia vielä hetken pienestä viereen nukahtavasta tuhisijasta (Lilja ei siis nykyään enää malta nukkua meidän vieressä, ehkä joskus hän vielä siitä tykkää).

Hämmentävää on myös ollut se, miten ylpeä voi toisesta ihmisestä olla. Siis ihan päivänselvät asiat eivät yhtäkkiä olekaan päivänselviä. Silmiini nousi kyyneleet, kun Lilja ensimmäisen kerran ryömi – ensiaskeleista puhumattakaan! Niitä askelia ei olekaan tullut lisää, mutta ah, se hetki oli maaginen! On niin hämmentävää olla ylpeä, kun toinen ottaa askeleita, vaikka se on ihan täysin luonnollista, että tuon ikäinen oppii kävelemään.

Mikä on ollut haastavinta?

Minä olen kokenut haastavimmaksi sen, kun Liljalle on muodostunut oma tahto ja sitä tahtoahan on sitten riittänyt. Hyvähän se on, että on oma tahto, mutta kyllä se välillä hermoja koettelee. Lilja on kova kiljumaan, hän ei oikeastaan paljoa itke, vaan ilmaisee tunteita kiljumalla. Ilo, suru, innostus, tylsistyminen – kaiken voi ilmaista kiljumalla. Kiljuminen on välillä (lue aina) todella raskasta ja etenkin silloin, kun yrität itse keskittyä johonkin tärkeään ja toinen kiljuu vieressä ilman mitään sinun mielestäsi kunnollista syytä.

Olen myös kokenut haastavaksi, ottaa omaa aikaa itselleni. Inhoan suunnitella asioita liian tarkkaan ja minua harmittaa mennä AINA muiden aikataulujen mukaan. Jos haluan mennä tiistai-iltana pilatekseen ystäväni kanssa, se ei onnistu ellei sitä suunnittele etukäteen montaa viikkoa. Koen, että tämä on enemmän äitien juttu. Ainakin oma mieheni pitää kiinni omista treeneistä hyvin lujasti, eikä hän minulta niistä kysele. Viimeaikoina olemme pyrkineet tuomaan tähän vähän tasa-arvoisuutta, mutta edelleen koen, että se olen ennemmin minä joka joustan menoistani.




"Nuku nyt, kun vielä voit"

Tuo on lause, jonka kuulin tuhat kertaa loppuraskauden aikana. Totuus on kuitenkin se, ettei se ole mitenkään itsestäänselvää, että vauvasi nukkuu huonosti. Meidän vauva nukkui ensimmäiset viisi kuukautta erittäin hyvin ja voin rehellisesti sanoa, ettemme tunteneet silloin väsymystä. No sitten tapahtui jotain ja Lilja alkoi heräämään useammin tutin perään. Hän ei montaa kertaa ole meitä valvottanut öisin, vaan haluaa vain tutin ja menee sitten takaisin nukkumaan. Heräilyä saatiin kuitenkin vähenemään sillä, kun kuukausia myöhemmin siirrettiin Lilja omaan huoneeseen nukkumaan. Omassa huoneessa hän rauhoittuu paremmin ja nukkuu pääsääntöisesti yönsä hyvin. Edelleen on vaikeita öitä, mutta useimmiten nukumme hyvin. Esimerkiksi viime yönä Lilja nukkui klo 20.30-6.00 heräämättä kertaakaan ja lyhyen herätyksen jälkeen hän jatkoi vielä unia klo 8.00 asti. Olemme olleet myös todella onnekkaita, ettei Liljaa useimmiten tarvitse nukuttaa, vaan hän nukahtaa itse.

Meistä tuntuu kuitenkin hassulta, että vauvavuosi on kohta jo ohi, emmekä me ole tämän väsyneempiä. Miten se on mahdollista?

"Vauva ei tee muuta kuin nukkuu, kakkaa ja syö"

Siis mitä?! Ei kai kukaan oikeasti koe asiaa näin. Meillä ainakin Liljaan alkoi saamaan kontaktia jo hyvin pienenä. Jo kolmen kuukauden ikäisenä hän oli todella kiinnostunut ympäristöstään ja oppi kääntymäänkin. Silloin hän jo nauroi, hymyili ja jutteli kovasti.

Yleinen lapsettomien käsitys vaikutti olevan se, että kakkavaippoja tulee kymmeniä päivässä ja, ettet sitten muuta päivässä tee, kun vaihdat niitä. Meillä Liljan kakkavaippoja tuli ensimmäisen puolen vuoden aikana (ennen kiinteää ruokaa) yksi päivässä. Siis yksi, ei kymmenen. On täysin yksilöllistä, miten usein vaippoja vaihdetaan, joten käsitys siitä, että vauvat ei muuta tekisi on täysin absurdi. Me ei myöskään olla koskaan jouduttu vaihtamaan vaippaa keskellä yötä, kun taas toiset vaihtavat viisi kertaa yön aikana. En voi tarpeeksi korostaa, miten yksilöllistä kaikki vauvoihin liittyvä on.

Imetys

Tämä on myös asia, mistä todella monet ovat minulta kyselleet. Itse imetin kolme kuukautta, jonka jälkeen maito alkoi hiipua ja päätin lopettaa. Lilja on syönyt todella hyvin alusta asti pullosta, joten meillä imetyksen lopettaminen oli todella vaivatonta. Olin toivonut, että olisin voinut jatkaa imetystä vielä muutaman kuukauden lisää, mutta tällä kertaa kävi näin. Imettäminen ja pumppaaminen oli minusta kuitenkin mielekästä, joten sen vuoksi lopettaminen harmitti. Toisaalta uskon, että olimme molemmat tähän päätökseen todella tyytyväisiä, joten olen yrittänyt olla ottamatta tästä turhaa stressiä. Toivon kuitenkin, että vielä joskus saan kokea tämän uudestaan!

Sairastelu

Ollaan tässäkin oltu tosi onnekkaita ja Lilja on sairastanut vuoden aikana vain yhden pahemman flunssan ja yhden mahataudin. Toivottavasti pysyy myös jatkossa näin terveenä, vaikka toki tiedostan, että esimerkiksi päiväkotiin meno varmasti altistaa taudeille ihan eri tavalla. Olin myös peloissani, että imetyksen lopetettuani Liljalla olisi huono vastustuskyky, mutta neuvolassa kerrottiin, että kolmessa kuukaudessa vauvalle on ehtinyt tulla jo hyvä vastustuskyky ja näin näyttää olevan, sillä Lilja on ollut näinkin terve tähän asti.




Oma aika 

Mikä aika? No ei vaan, olen keväästä asti päässyt viikottain kuntosalille liikkumaan ja mieheni kanssa ollaan käyty ulkona muutaman kerran. Havahduin itseasiassa nyt vasta siihen, että en ole ollut vielä kertaakaan edes vuorokautta erossa Liljasta. Miehelleni on tarjoutunut muutaman päivän erossa oloa jo muutamaan otteeseen, mutta itse olen ollut tasan yhden yön erossa vauvasta. Silläkään kerralla ei vuorokautta mennyt, kun olin taas Liljan luona kotona. Nyt kun kohta vuosi on kulunut, alan huomaamaan, että esimerkiksi vapaalle viikonlopulle olisi tarvetta. Oma aika olisi tärkeää jaksamisen kannalta, mutta kun mikään ei tunnu tarpeeksi hyvältä syyltä olla erossa Liljasta. Hassua, että se erossa oleminen ei tunnu kamalalta, mutta en vain osaa järjestää sitä omaa aikaa.

Yhteenveto

Me koetaan molemmat mieheni kanssa, että vauvavuosi on ollut meille aika helppo. Ollaan molemmat tehty paljon töitä, mutta silti meidän arki on sujunut hyvin. Välillä huonommin ja välillä paremmin, mutta niinhän se on aina. Parisuhde voi hyvin, Lilja voi hyvin ja meidän perhe on onnellinen. Välillä arki väsyttää, mutta aina saadaan uutta energiaa jostain.

Lilja on ollut tyytyväinen vauva, joka ei hirveän paljoa itke. Jos hän itkee, siihen on aina jokin syy. Hän ei vierasta juuri ketään, mikä on helpottanut meidän sosiaalista elämää todella paljon.

Lilja on ihan älyttömän valloittava persoona, joka huokuu positiivista energiaa. Hän on hyvin vilkas ja nauttii sosiaalisista tilanteista ja huomiosta. Hänellä on hyvä huumorintaju ja hän nauraa paljon. Meille on syntynyt paljon perheen omia vitsejä, jotka ovat Liljankin mielestä ihan hulvattomia.

Olen kokenut, että mieheni osallistuu Liljan hoitoon ja kasvattamiseen todella ihailtavasti – niin kuin kuulukin. Äitinä ja hoitovapaalla olevana teen tietysti paljon enemmän, kuin hän mutta ihailen mieheni omistautumista Liljalle, kun hän pitkän työpäivän jälkeen tulee töistä kotiin. Tätä on pitänyt harjoitella, mutta Liljan kasvaessa olen huomannut, että heidän välilleen on syntynyt todella vahva side. Mikään muu ei tee minua yhtä onnelliseksi.

Tämä kulunut vuosi on opettanut minulle enemmän, kuin mikään aikaisemmin. Opettanut paljon itsestäni, mutta myös tietysti lapsesta. Ennen Liljan syntymää minulla ei oikeastaan ollut mitään tietoa, miten vauvaa hoidetaan ja se oli todella pelottavaa. Jotenkin sitä sitten yhdessä vaan oppii elämään yhdessä tätä elämää. Opetetaan toinen toisillemme elintärkeitä asioita ja ihmetellään yhdessä kaikkea uutta. En malta odottaa, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan! 

tiistai 8. lokakuuta 2019

Kuuluuko synnytyksessä ottaa kuvia?

Minua on pitkään vaivannut se, ettei meistä ole montaa kuvaa synnytyssairaalasta, silloin kuin lapsemme syntyi. Viimeksi pari päivää sitten keskustelimme mieheni kanssa aiheesta ja kerroin, että minua oikeasti harmittaa tämä. Kun tyttäremme syntyi, olimme niin haltioituneita hänestä ettei mieleemme tullut ottaa kuvia muistoksi. Elimme ainoastaan siinä hetkessä eikä meillä varmaan ollut edes suurimman osan ajasta tietoa, missä meidän puhelimet oli. Olin myös pakannut järjestelmäkamerani mukaan, ennen kun hypättiin taksiin kohti Naistenklinikkaa. Tuliko kameralle käyttöä? Tuli, aamulla ennen kuin lähdettiin sairaalasta kotiin otin yhden kuvan miehestäni ja vauvastamme, joka nukkui hänen rinnan päällä. Ihan vaan siksi, ettei kamera olisi ollut turhaan mukana.

Luettuani tänään Iltalehden artikkelin puhelimien käytöstä synnytyksessä ja sen jälkeen, aloin miettimään tuota kuvien puutosta ihan eri kantilta. Niin paljon, kuin toivoisin, että kuvia olisi enemmän, oli tuo hetki (siis ne kaksi päivää!) ihan uskomattomia, enkä tiedä olisiko ne olleet samanlaiset ilman, että olisimme heittäytyneet niin täysillä siihen hetkeen ja unohtaneet kaiken muun.


Synnytykseni eteni yllättävän nopeasti – ja kivuliaasti (lue synnytyskertomus täältä!)! Sen edetessä minulla ei oikeasti ollut mitään tietoa, missä oma puhelimeni oli. Let's be honest here, en tiennyt edes missä itse olin. Muistan yhden kerran sairaalaan tulon jälkeen tiuskaisseeni miehelleni, että laittaisi puhelimen pois (hän perui asiakastapaamisiaan) mutta sen jälkeen en olisi varmaan edes huomannut, jos hän olisi ollut kasvot liimattuna puhelimeensa. Ilmoitin vanhemmilleni, että olin synnyttämässä heti aamulla, mutta sitten kivut olivatkin niin kovia, että en olisi pystynyt tekstaamaan. Otin kuvan miehestäni, jonka lähetin vanhemmilleni (postauksen ensimmäinen kuva), että täällä sairaalassa ollaan. Jossain vaiheessa pyysin miestäni laittamaan parhaille ystävilleni viestin, että vauva syntyy ihan pian.

Saatuani kipupiikin viimein (kun olin 9cm auki!), pystyin vihdoin rentoutumaan. Kätilö kertoi heti minun olevan 10cm auki, mutta minä olin niin väsynyt, etten voinut kuvitellakaan siirtyväni ponnistusvaiheeseen – olinhan juuri kärsinyt yhtä soittoa kipeiden supistusten kanssa aamuyöstä asti. Vauva oli myöskin vielä aika ylhäällä, joten kiirettä ei ollut. Nukuin hetken ja sitten pyysin ruokaa ja puhelimeni. Tekstailin parin kaverin kanssa ja selasin Instagramia (haha!). Keräsin voimia. Päivitin Instagram storyyn kuvan tipasta ja sairaalahuoneesta ja kerroin, että kohta mennään. Inboksiini tulvi tsemppiviestejä teiltä, mutta niitä en ehtinyt kunnolla lukemaan silloin.


Sitten se tapahtui, Lilja syntyi. Hänet laskettiin mun rinnalleni ja mieheni otti meistä heti puhelimella kuvan ja pian otin oman puhelimeni ja soitin Facetime -puhelun vanhemmilleni, halusin heti esitellä heille heidän lapsenlapsensa. Istukan synnyttämisessä meni hetki, mutta sen jälkeen vauva ojennettiin ensimmäistä kertaa isällensä ja minua alettiin hoitamaan. Olin täynnä energiaa synnytyksen jälkeen (adrenaliini), ja tämä oli myös sellainen hetki, että nappasin puhelimeni ja otin muutaman kuvan miehestäni ja vastasyntyneestä vauvastamme ja otin pienen hetken itselleni ja vastailin ystävieni viesteihin.


Mitä sitten tapahtui? Vauvakupla! Vauvakupla tapahtui. Kaikki synnyttäneet varmasti tietävät mitä tämä tarkoittaa. Katsot vain vauvaa ja mietit puolisosi kanssa, että miten ihmeessä olette voineet saada aikaan jotain noin täydellistä ja ihanaa. Olen niin kiitollinen, että saimme kokea tuon kuplan yhdessä mieheni kanssa. Siihen ne kuvat sitten jäivätkin. Minä en todellakaan ollut siinä moodissa, että olisin edes harkinnut laittautuvani sairaalassa ja mieheni puolestaan ei kuvitellut, että haluaisin kuvia minusta ja tytöstä, kun olin sairaalan yöpuvussa toista päivää, hiukset likaisena ja ilman meikkiä kasvoilla. Otin muutamat kuvat vauvasta ja isästä, mutta minusta ei ole tuon synnytyssalikuvan jälkeen yhtäkään kuvaa ennen kuin kotiuduimme. Surullista, mutta toisaalta olimme ainakin siinä hetkessä niin läsnä, kuin mitenkään pystyimme. Se hetki oli meitä kolmea varten. Minä, mieheni ja täydellinen pieni tyttömme.


Jos joskus pääsen vielä synnyttämään, aion kuitenkin kirjoittaa miehelleni pienen listan kuvista, mitä haluaisin, että otetaan. Ottaisin viimeisen kuvan vatsastani, ottaisin pari kuvaa kun makaan sairaalan sängyssä ennen kuin lapsi syntyi. Ottaisin sen kuvan, missä lapsi on juuri syntynyt ja ottaisin kuvia perhehuoneesta. En tarvitsisi montaa kuvaa, mutta muutaman. Vaalisin niitä muistona ikuisesti!