tiistai 8. lokakuuta 2019

Kuuluuko synnytyksessä ottaa kuvia?

Minua on pitkään vaivannut se, ettei meistä ole montaa kuvaa synnytyssairaalasta, silloin kuin lapsemme syntyi. Viimeksi pari päivää sitten keskustelimme mieheni kanssa aiheesta ja kerroin, että minua oikeasti harmittaa tämä. Kun tyttäremme syntyi, olimme niin haltioituneita hänestä ettei mieleemme tullut ottaa kuvia muistoksi. Elimme ainoastaan siinä hetkessä eikä meillä varmaan ollut edes suurimman osan ajasta tietoa, missä meidän puhelimet oli. Olin myös pakannut järjestelmäkamerani mukaan, ennen kun hypättiin taksiin kohti Naistenklinikkaa. Tuliko kameralle käyttöä? Tuli, aamulla ennen kuin lähdettiin sairaalasta kotiin otin yhden kuvan miehestäni ja vauvastamme, joka nukkui hänen rinnan päällä. Ihan vaan siksi, ettei kamera olisi ollut turhaan mukana.

Luettuani tänään Iltalehden artikkelin puhelimien käytöstä synnytyksessä ja sen jälkeen, aloin miettimään tuota kuvien puutosta ihan eri kantilta. Niin paljon, kuin toivoisin, että kuvia olisi enemmän, oli tuo hetki (siis ne kaksi päivää!) ihan uskomattomia, enkä tiedä olisiko ne olleet samanlaiset ilman, että olisimme heittäytyneet niin täysillä siihen hetkeen ja unohtaneet kaiken muun.


Synnytykseni eteni yllättävän nopeasti – ja kivuliaasti (lue synnytyskertomus täältä!)! Sen edetessä minulla ei oikeasti ollut mitään tietoa, missä oma puhelimeni oli. Let's be honest here, en tiennyt edes missä itse olin. Muistan yhden kerran sairaalaan tulon jälkeen tiuskaisseeni miehelleni, että laittaisi puhelimen pois (hän perui asiakastapaamisiaan) mutta sen jälkeen en olisi varmaan edes huomannut, jos hän olisi ollut kasvot liimattuna puhelimeensa. Ilmoitin vanhemmilleni, että olin synnyttämässä heti aamulla, mutta sitten kivut olivatkin niin kovia, että en olisi pystynyt tekstaamaan. Otin kuvan miehestäni, jonka lähetin vanhemmilleni (postauksen ensimmäinen kuva), että täällä sairaalassa ollaan. Jossain vaiheessa pyysin miestäni laittamaan parhaille ystävilleni viestin, että vauva syntyy ihan pian.

Saatuani kipupiikin viimein (kun olin 9cm auki!), pystyin vihdoin rentoutumaan. Kätilö kertoi heti minun olevan 10cm auki, mutta minä olin niin väsynyt, etten voinut kuvitellakaan siirtyväni ponnistusvaiheeseen – olinhan juuri kärsinyt yhtä soittoa kipeiden supistusten kanssa aamuyöstä asti. Vauva oli myöskin vielä aika ylhäällä, joten kiirettä ei ollut. Nukuin hetken ja sitten pyysin ruokaa ja puhelimeni. Tekstailin parin kaverin kanssa ja selasin Instagramia (haha!). Keräsin voimia. Päivitin Instagram storyyn kuvan tipasta ja sairaalahuoneesta ja kerroin, että kohta mennään. Inboksiini tulvi tsemppiviestejä teiltä, mutta niitä en ehtinyt kunnolla lukemaan silloin.


Sitten se tapahtui, Lilja syntyi. Hänet laskettiin mun rinnalleni ja mieheni otti meistä heti puhelimella kuvan ja pian otin oman puhelimeni ja soitin Facetime -puhelun vanhemmilleni, halusin heti esitellä heille heidän lapsenlapsensa. Istukan synnyttämisessä meni hetki, mutta sen jälkeen vauva ojennettiin ensimmäistä kertaa isällensä ja minua alettiin hoitamaan. Olin täynnä energiaa synnytyksen jälkeen (adrenaliini), ja tämä oli myös sellainen hetki, että nappasin puhelimeni ja otin muutaman kuvan miehestäni ja vastasyntyneestä vauvastamme ja otin pienen hetken itselleni ja vastailin ystävieni viesteihin.


Mitä sitten tapahtui? Vauvakupla! Vauvakupla tapahtui. Kaikki synnyttäneet varmasti tietävät mitä tämä tarkoittaa. Katsot vain vauvaa ja mietit puolisosi kanssa, että miten ihmeessä olette voineet saada aikaan jotain noin täydellistä ja ihanaa. Olen niin kiitollinen, että saimme kokea tuon kuplan yhdessä mieheni kanssa. Siihen ne kuvat sitten jäivätkin. Minä en todellakaan ollut siinä moodissa, että olisin edes harkinnut laittautuvani sairaalassa ja mieheni puolestaan ei kuvitellut, että haluaisin kuvia minusta ja tytöstä, kun olin sairaalan yöpuvussa toista päivää, hiukset likaisena ja ilman meikkiä kasvoilla. Otin muutamat kuvat vauvasta ja isästä, mutta minusta ei ole tuon synnytyssalikuvan jälkeen yhtäkään kuvaa ennen kuin kotiuduimme. Surullista, mutta toisaalta olimme ainakin siinä hetkessä niin läsnä, kuin mitenkään pystyimme. Se hetki oli meitä kolmea varten. Minä, mieheni ja täydellinen pieni tyttömme.


Jos joskus pääsen vielä synnyttämään, aion kuitenkin kirjoittaa miehelleni pienen listan kuvista, mitä haluaisin, että otetaan. Ottaisin viimeisen kuvan vatsastani, ottaisin pari kuvaa kun makaan sairaalan sängyssä ennen kuin lapsi syntyi. Ottaisin sen kuvan, missä lapsi on juuri syntynyt ja ottaisin kuvia perhehuoneesta. En tarvitsisi montaa kuvaa, mutta muutaman. Vaalisin niitä muistona ikuisesti!

4 kommenttia:

  1. Miksi puhut miehestä isänä? Ei vauvan kihdalla voi vielä tietää, kuka tai ketkä sen vanhempia tulee olemaan. Aniharva mies kuitenkaan on sen lapsen kokemuksen mukaan isä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ymmärrä tätä kommenttia, kyllähän mun mies tämän lapsen isä on ihan biologisesti, eikä sitä tosiasiaa voi muuttaa.

      Vai tarkoitatko ylipäätänsä? Yritin käyttää tekstissä sanaa puoliso ja olla ottamatta huomiota heihin, jotka synnyttävät ilman, koska minulla ei ole siitä kokemusta enkä näin ollen koe voivani puhua, miltä se tuntuu. :)

      Poista
  2. Olen saanut ensimmäisen lapseni yli 30 vuotta sitten. Kummankaan raskautta ei ehditty ultrata, eikä raskausajan kuvia taida olla - hmm... yhtäkään? Silloin ei ollut kännyköitä eikä kuvaaminen ollut näin helppoa. Toisen lapsen syntymästä otettiin kyllä kuvia, sellaisia vanhanaikaisia filmirullalla. Kun rullaa oltiin viemässä kehitettäväksi, todettiin, ettei mitään filmiä ollutkaan. Tyhjää olimme kuvanneet.

    Tottakai se harmitti hirveästi ja kyllä lapsikin on sitä pahoitellut. Mutta. Ei elämä siihen kaadu ja muistoissamme nuo hetket ovat kuitenkin. Sinulla on siis PALJON kuvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hitsit, ompa kurjaa ettei filmiä ollutkaan! Se on totta, että muistoissahan nämä pysyy, onneksi. :) Minun vanhempani olivat kovia valokuvaamaan jo silloin yli 30 vuotta ja sekä minun ja veljeni synnytyksistä on paljon kuvia ja se on kyllä ihanaa! :)

      Poista