maanantai 21. lokakuuta 2019

Miten meidän vauvavuosi on mennyt?

Lilja täyttää huomenna 11 kuukautta ja sehän tarkoittaa samalla myös sitä, että vauvavuotta on jäljellä enää tasan kuukausi. Muistan raskausaikana, miten kaikkialla toitotettiin vauvavuoden olevan rankka ja kamala. Samalla sanottiin, miten ikimuistoista aikaa se on ja miten nopeasti se menee. Rankkaa, kamalaa, ihanaa, ikimuistoista – ristiriitaista. Aika hyvinhän nuo sanat kiteyttää vauvavuoden, mutta se on niin paljon muutakin – ja se voi olla ihan mitä tahansa, eikä siihen voi ennalta varautua.

Neuvoni odottaville vanhemmille onkin, ettei kannata kuunnella ihmisten negatiivisia kommentteja vauvavuodesta etukäteen. Fakta on se, ettei kukaan voi tietää, millainen vauva teille on tulossa ja miten vuosi tulee menemään. Paljon on myös kyse omasta asenteestasi ja siitä, miten koet haastavat tilanteet. Jollekin toiselle helppo vauva voi tuntua haastavalta ja toiselle taas haastava vauva helpolta. Sitten on toki myös vauvoja, jotka ovat oikeasti paljon helpompia tai haastavampia kuin toiset ja vanhempien jaksamista koetellaan todenteolla.




Mikä tuli yllätyksenä?

En olisi ikinä osannut kuvitella, miten paljon voi rakastaa toista. Rankankin päivän jälkeen menen sänkyyn ja sanon miehelleni "Lilja on niin ihana, me ollaan maailman onnekkaimpia, kun meillä on tuollainen lapsi". Yllätyksenä tuli myös se, miten luontevalta äitiys minusta tuntuu, vaikken koe olevani "perinteinen äiti" tai muutenkaan kovinkaan "äidillinen". Koen kuitenkin olevani Liljalle maailman paras äiti, ja se on tärkeintä.

Yllätyin myös siitä, miten tarkka olen joissakin asioissa. Rutiinit ovat tulleet meille tärkeämmiksi, kuin olisin ikinä voinut kuvitella ja minusta se on ihanaa. Arki rullaa hyvin, kunhan vaan peruspilari päivästä on kunnossa. Olen myös hämmästynyt siitä, miten hyvin tunnen lapsemme ja usein tiedän jo etukäteen, miten Lilja tulee suhtautumaan johonkin uuteen asiaan. Lilja on luonteeltaan hyvin samanlainen, kuin minä ja se varmasti helpottaa minua ymmärtämään häntä.

Yllätyksenä tuli myös, miten nopeasti aika ihan oikeasti menee! Ensimmäiset kuukaudet tuntuivat menevän aika hitaasti, mutta sen jälkeen, että Lilja täytti puoli vuotta, on aika mennyt ihan siivillä! Mihin meidän pieni vauva on mennyt?! Kohta hän on jo taapero ja haluaisin vain pysäyttää ajan ja nauttia vielä hetken pienestä viereen nukahtavasta tuhisijasta (Lilja ei siis nykyään enää malta nukkua meidän vieressä, ehkä joskus hän vielä siitä tykkää).

Hämmentävää on myös ollut se, miten ylpeä voi toisesta ihmisestä olla. Siis ihan päivänselvät asiat eivät yhtäkkiä olekaan päivänselviä. Silmiini nousi kyyneleet, kun Lilja ensimmäisen kerran ryömi – ensiaskeleista puhumattakaan! Niitä askelia ei olekaan tullut lisää, mutta ah, se hetki oli maaginen! On niin hämmentävää olla ylpeä, kun toinen ottaa askeleita, vaikka se on ihan täysin luonnollista, että tuon ikäinen oppii kävelemään.

Mikä on ollut haastavinta?

Minä olen kokenut haastavimmaksi sen, kun Liljalle on muodostunut oma tahto ja sitä tahtoahan on sitten riittänyt. Hyvähän se on, että on oma tahto, mutta kyllä se välillä hermoja koettelee. Lilja on kova kiljumaan, hän ei oikeastaan paljoa itke, vaan ilmaisee tunteita kiljumalla. Ilo, suru, innostus, tylsistyminen – kaiken voi ilmaista kiljumalla. Kiljuminen on välillä (lue aina) todella raskasta ja etenkin silloin, kun yrität itse keskittyä johonkin tärkeään ja toinen kiljuu vieressä ilman mitään sinun mielestäsi kunnollista syytä.

Olen myös kokenut haastavaksi, ottaa omaa aikaa itselleni. Inhoan suunnitella asioita liian tarkkaan ja minua harmittaa mennä AINA muiden aikataulujen mukaan. Jos haluan mennä tiistai-iltana pilatekseen ystäväni kanssa, se ei onnistu ellei sitä suunnittele etukäteen montaa viikkoa. Koen, että tämä on enemmän äitien juttu. Ainakin oma mieheni pitää kiinni omista treeneistä hyvin lujasti, eikä hän minulta niistä kysele. Viimeaikoina olemme pyrkineet tuomaan tähän vähän tasa-arvoisuutta, mutta edelleen koen, että se olen ennemmin minä joka joustan menoistani.




"Nuku nyt, kun vielä voit"

Tuo on lause, jonka kuulin tuhat kertaa loppuraskauden aikana. Totuus on kuitenkin se, ettei se ole mitenkään itsestäänselvää, että vauvasi nukkuu huonosti. Meidän vauva nukkui ensimmäiset viisi kuukautta erittäin hyvin ja voin rehellisesti sanoa, ettemme tunteneet silloin väsymystä. No sitten tapahtui jotain ja Lilja alkoi heräämään useammin tutin perään. Hän ei montaa kertaa ole meitä valvottanut öisin, vaan haluaa vain tutin ja menee sitten takaisin nukkumaan. Heräilyä saatiin kuitenkin vähenemään sillä, kun kuukausia myöhemmin siirrettiin Lilja omaan huoneeseen nukkumaan. Omassa huoneessa hän rauhoittuu paremmin ja nukkuu pääsääntöisesti yönsä hyvin. Edelleen on vaikeita öitä, mutta useimmiten nukumme hyvin. Esimerkiksi viime yönä Lilja nukkui klo 20.30-6.00 heräämättä kertaakaan ja lyhyen herätyksen jälkeen hän jatkoi vielä unia klo 8.00 asti. Olemme olleet myös todella onnekkaita, ettei Liljaa useimmiten tarvitse nukuttaa, vaan hän nukahtaa itse.

Meistä tuntuu kuitenkin hassulta, että vauvavuosi on kohta jo ohi, emmekä me ole tämän väsyneempiä. Miten se on mahdollista?

"Vauva ei tee muuta kuin nukkuu, kakkaa ja syö"

Siis mitä?! Ei kai kukaan oikeasti koe asiaa näin. Meillä ainakin Liljaan alkoi saamaan kontaktia jo hyvin pienenä. Jo kolmen kuukauden ikäisenä hän oli todella kiinnostunut ympäristöstään ja oppi kääntymäänkin. Silloin hän jo nauroi, hymyili ja jutteli kovasti.

Yleinen lapsettomien käsitys vaikutti olevan se, että kakkavaippoja tulee kymmeniä päivässä ja, ettet sitten muuta päivässä tee, kun vaihdat niitä. Meillä Liljan kakkavaippoja tuli ensimmäisen puolen vuoden aikana (ennen kiinteää ruokaa) yksi päivässä. Siis yksi, ei kymmenen. On täysin yksilöllistä, miten usein vaippoja vaihdetaan, joten käsitys siitä, että vauvat ei muuta tekisi on täysin absurdi. Me ei myöskään olla koskaan jouduttu vaihtamaan vaippaa keskellä yötä, kun taas toiset vaihtavat viisi kertaa yön aikana. En voi tarpeeksi korostaa, miten yksilöllistä kaikki vauvoihin liittyvä on.

Imetys

Tämä on myös asia, mistä todella monet ovat minulta kyselleet. Itse imetin kolme kuukautta, jonka jälkeen maito alkoi hiipua ja päätin lopettaa. Lilja on syönyt todella hyvin alusta asti pullosta, joten meillä imetyksen lopettaminen oli todella vaivatonta. Olin toivonut, että olisin voinut jatkaa imetystä vielä muutaman kuukauden lisää, mutta tällä kertaa kävi näin. Imettäminen ja pumppaaminen oli minusta kuitenkin mielekästä, joten sen vuoksi lopettaminen harmitti. Toisaalta uskon, että olimme molemmat tähän päätökseen todella tyytyväisiä, joten olen yrittänyt olla ottamatta tästä turhaa stressiä. Toivon kuitenkin, että vielä joskus saan kokea tämän uudestaan!

Sairastelu

Ollaan tässäkin oltu tosi onnekkaita ja Lilja on sairastanut vuoden aikana vain yhden pahemman flunssan ja yhden mahataudin. Toivottavasti pysyy myös jatkossa näin terveenä, vaikka toki tiedostan, että esimerkiksi päiväkotiin meno varmasti altistaa taudeille ihan eri tavalla. Olin myös peloissani, että imetyksen lopetettuani Liljalla olisi huono vastustuskyky, mutta neuvolassa kerrottiin, että kolmessa kuukaudessa vauvalle on ehtinyt tulla jo hyvä vastustuskyky ja näin näyttää olevan, sillä Lilja on ollut näinkin terve tähän asti.




Oma aika 

Mikä aika? No ei vaan, olen keväästä asti päässyt viikottain kuntosalille liikkumaan ja mieheni kanssa ollaan käyty ulkona muutaman kerran. Havahduin itseasiassa nyt vasta siihen, että en ole ollut vielä kertaakaan edes vuorokautta erossa Liljasta. Miehelleni on tarjoutunut muutaman päivän erossa oloa jo muutamaan otteeseen, mutta itse olen ollut tasan yhden yön erossa vauvasta. Silläkään kerralla ei vuorokautta mennyt, kun olin taas Liljan luona kotona. Nyt kun kohta vuosi on kulunut, alan huomaamaan, että esimerkiksi vapaalle viikonlopulle olisi tarvetta. Oma aika olisi tärkeää jaksamisen kannalta, mutta kun mikään ei tunnu tarpeeksi hyvältä syyltä olla erossa Liljasta. Hassua, että se erossa oleminen ei tunnu kamalalta, mutta en vain osaa järjestää sitä omaa aikaa.

Yhteenveto

Me koetaan molemmat mieheni kanssa, että vauvavuosi on ollut meille aika helppo. Ollaan molemmat tehty paljon töitä, mutta silti meidän arki on sujunut hyvin. Välillä huonommin ja välillä paremmin, mutta niinhän se on aina. Parisuhde voi hyvin, Lilja voi hyvin ja meidän perhe on onnellinen. Välillä arki väsyttää, mutta aina saadaan uutta energiaa jostain.

Lilja on ollut tyytyväinen vauva, joka ei hirveän paljoa itke. Jos hän itkee, siihen on aina jokin syy. Hän ei vierasta juuri ketään, mikä on helpottanut meidän sosiaalista elämää todella paljon.

Lilja on ihan älyttömän valloittava persoona, joka huokuu positiivista energiaa. Hän on hyvin vilkas ja nauttii sosiaalisista tilanteista ja huomiosta. Hänellä on hyvä huumorintaju ja hän nauraa paljon. Meille on syntynyt paljon perheen omia vitsejä, jotka ovat Liljankin mielestä ihan hulvattomia.

Olen kokenut, että mieheni osallistuu Liljan hoitoon ja kasvattamiseen todella ihailtavasti – niin kuin kuulukin. Äitinä ja hoitovapaalla olevana teen tietysti paljon enemmän, kuin hän mutta ihailen mieheni omistautumista Liljalle, kun hän pitkän työpäivän jälkeen tulee töistä kotiin. Tätä on pitänyt harjoitella, mutta Liljan kasvaessa olen huomannut, että heidän välilleen on syntynyt todella vahva side. Mikään muu ei tee minua yhtä onnelliseksi.

Tämä kulunut vuosi on opettanut minulle enemmän, kuin mikään aikaisemmin. Opettanut paljon itsestäni, mutta myös tietysti lapsesta. Ennen Liljan syntymää minulla ei oikeastaan ollut mitään tietoa, miten vauvaa hoidetaan ja se oli todella pelottavaa. Jotenkin sitä sitten yhdessä vaan oppii elämään yhdessä tätä elämää. Opetetaan toinen toisillemme elintärkeitä asioita ja ihmetellään yhdessä kaikkea uutta. En malta odottaa, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan! 

tiistai 8. lokakuuta 2019

Kuuluuko synnytyksessä ottaa kuvia?

Minua on pitkään vaivannut se, ettei meistä ole montaa kuvaa synnytyssairaalasta, silloin kuin lapsemme syntyi. Viimeksi pari päivää sitten keskustelimme mieheni kanssa aiheesta ja kerroin, että minua oikeasti harmittaa tämä. Kun tyttäremme syntyi, olimme niin haltioituneita hänestä ettei mieleemme tullut ottaa kuvia muistoksi. Elimme ainoastaan siinä hetkessä eikä meillä varmaan ollut edes suurimman osan ajasta tietoa, missä meidän puhelimet oli. Olin myös pakannut järjestelmäkamerani mukaan, ennen kun hypättiin taksiin kohti Naistenklinikkaa. Tuliko kameralle käyttöä? Tuli, aamulla ennen kuin lähdettiin sairaalasta kotiin otin yhden kuvan miehestäni ja vauvastamme, joka nukkui hänen rinnan päällä. Ihan vaan siksi, ettei kamera olisi ollut turhaan mukana.

Luettuani tänään Iltalehden artikkelin puhelimien käytöstä synnytyksessä ja sen jälkeen, aloin miettimään tuota kuvien puutosta ihan eri kantilta. Niin paljon, kuin toivoisin, että kuvia olisi enemmän, oli tuo hetki (siis ne kaksi päivää!) ihan uskomattomia, enkä tiedä olisiko ne olleet samanlaiset ilman, että olisimme heittäytyneet niin täysillä siihen hetkeen ja unohtaneet kaiken muun.


Synnytykseni eteni yllättävän nopeasti – ja kivuliaasti (lue synnytyskertomus täältä!)! Sen edetessä minulla ei oikeasti ollut mitään tietoa, missä oma puhelimeni oli. Let's be honest here, en tiennyt edes missä itse olin. Muistan yhden kerran sairaalaan tulon jälkeen tiuskaisseeni miehelleni, että laittaisi puhelimen pois (hän perui asiakastapaamisiaan) mutta sen jälkeen en olisi varmaan edes huomannut, jos hän olisi ollut kasvot liimattuna puhelimeensa. Ilmoitin vanhemmilleni, että olin synnyttämässä heti aamulla, mutta sitten kivut olivatkin niin kovia, että en olisi pystynyt tekstaamaan. Otin kuvan miehestäni, jonka lähetin vanhemmilleni (postauksen ensimmäinen kuva), että täällä sairaalassa ollaan. Jossain vaiheessa pyysin miestäni laittamaan parhaille ystävilleni viestin, että vauva syntyy ihan pian.

Saatuani kipupiikin viimein (kun olin 9cm auki!), pystyin vihdoin rentoutumaan. Kätilö kertoi heti minun olevan 10cm auki, mutta minä olin niin väsynyt, etten voinut kuvitellakaan siirtyväni ponnistusvaiheeseen – olinhan juuri kärsinyt yhtä soittoa kipeiden supistusten kanssa aamuyöstä asti. Vauva oli myöskin vielä aika ylhäällä, joten kiirettä ei ollut. Nukuin hetken ja sitten pyysin ruokaa ja puhelimeni. Tekstailin parin kaverin kanssa ja selasin Instagramia (haha!). Keräsin voimia. Päivitin Instagram storyyn kuvan tipasta ja sairaalahuoneesta ja kerroin, että kohta mennään. Inboksiini tulvi tsemppiviestejä teiltä, mutta niitä en ehtinyt kunnolla lukemaan silloin.


Sitten se tapahtui, Lilja syntyi. Hänet laskettiin mun rinnalleni ja mieheni otti meistä heti puhelimella kuvan ja pian otin oman puhelimeni ja soitin Facetime -puhelun vanhemmilleni, halusin heti esitellä heille heidän lapsenlapsensa. Istukan synnyttämisessä meni hetki, mutta sen jälkeen vauva ojennettiin ensimmäistä kertaa isällensä ja minua alettiin hoitamaan. Olin täynnä energiaa synnytyksen jälkeen (adrenaliini), ja tämä oli myös sellainen hetki, että nappasin puhelimeni ja otin muutaman kuvan miehestäni ja vastasyntyneestä vauvastamme ja otin pienen hetken itselleni ja vastailin ystävieni viesteihin.


Mitä sitten tapahtui? Vauvakupla! Vauvakupla tapahtui. Kaikki synnyttäneet varmasti tietävät mitä tämä tarkoittaa. Katsot vain vauvaa ja mietit puolisosi kanssa, että miten ihmeessä olette voineet saada aikaan jotain noin täydellistä ja ihanaa. Olen niin kiitollinen, että saimme kokea tuon kuplan yhdessä mieheni kanssa. Siihen ne kuvat sitten jäivätkin. Minä en todellakaan ollut siinä moodissa, että olisin edes harkinnut laittautuvani sairaalassa ja mieheni puolestaan ei kuvitellut, että haluaisin kuvia minusta ja tytöstä, kun olin sairaalan yöpuvussa toista päivää, hiukset likaisena ja ilman meikkiä kasvoilla. Otin muutamat kuvat vauvasta ja isästä, mutta minusta ei ole tuon synnytyssalikuvan jälkeen yhtäkään kuvaa ennen kuin kotiuduimme. Surullista, mutta toisaalta olimme ainakin siinä hetkessä niin läsnä, kuin mitenkään pystyimme. Se hetki oli meitä kolmea varten. Minä, mieheni ja täydellinen pieni tyttömme.


Jos joskus pääsen vielä synnyttämään, aion kuitenkin kirjoittaa miehelleni pienen listan kuvista, mitä haluaisin, että otetaan. Ottaisin viimeisen kuvan vatsastani, ottaisin pari kuvaa kun makaan sairaalan sängyssä ennen kuin lapsi syntyi. Ottaisin sen kuvan, missä lapsi on juuri syntynyt ja ottaisin kuvia perhehuoneesta. En tarvitsisi montaa kuvaa, mutta muutaman. Vaalisin niitä muistona ikuisesti!

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Millaista olisi olla sinkku vuonna 2019?

"Oletko koskaan miettinyt, millaista olisi käydä treffeillä uuden tuttavan kanssa tämän ikäisenä?" kysyn mieheltäni, kun istumme mieheni kanssa hienossa ravintolassa illallisella. "Haluaisitko käydä?" mieheni vastaa hämmästyneenä. Selitän, ettei kyse ole siitä, vaan tykkään leikitellä ajatuksella erilaisesta elämäntilanteesta, vaikka olenkin enemmän kuin tyytyväinen omaan elämääni. Pohdin usein, että mitä jos elämäni olisi eri tilanteessa? Se on mielenkiintoista ajatusleikkiä, sillä uskon, että elämä on pienistä valinnoista kiinni ja voin helposti kuvitella, että mitä jos olisinkin tehnyt jonkun ison päätöksen eri tavalla. Mitä jos en koskaan olisi muuttanut Helsinkiin? Mitä jos en olisi koskaan alkanut kirjoittamaan blogia? Mitä jos en olisi koskaan kertonut parhaalle ystävälleni olevani rakastanut häneen? Tämä ajatusleikki saa minut myös olemaan todella kiitollinen ja tyytyväinen omaan elämääni. En suosittele tätä ajatusleikkiä, jos olet tyytymätön omaan elämääsi. Silloin kannattaa ennemmin miettiä, miten mennä eteenpäin kuin katsella taaksepäin.


No, palataan hetki tuohon ajatukseen sinkkuelämästä näin 28-vuotiaana. Kaikki ajatukseni ovat mielikuvia, sillä minullahan ei ole asiasta minkäänlaista faktatietoa. Suurin osa ystävistänikin ovat löytäneet rinnallensa puolison ja nekin tyttökaverini, jotka viettivät vuosia sinkkuelämää, ovat nyt vakiintuneet. Minulla on siis hyvin vähäistä kosketuspintaa, millaista sinkkuelämä tämän ikäisenä oikeasti olisi.

Siitä on seitsemän ja puoli vuotta, kun minä olen viimeksi ollut sinkku – ja silloinkin vain muutaman hassun kuukauden ajan! Voin siis sanoa, että olen seurustellut koko aikuisikäni ja viimeksi olen ollut kunnolla sinkku noin 14 vuotta sitten, eli ihan lapsena! Aika tarkalleen puolet elämästäni olen seurustellut kahden eri miehen kanssa ja on siihen väliin mahtunut pari tapailuakin. Sinkkuelämä siis on todella vieras käsite minulle.


Palataan tuohon treffi-iltaan hienossa ravintolassa, missä koko tämä keskustelu sai alkunsa. Istumme siis aviomieheni kanssa perjantai-iltana ravintola Murussa ja ihmettelen, että jos tämän ikäisenä deittailisi, toisikohan joku näin hienoon ravintolaan treffeille? Varmasti joku toisi, toteamme. Mieheni on sitä mieltä, ettei hän käyttäisi ensitreffeihin näin paljoa rahaa ja olemme molemmat samaa mieltä siitä, että se voisi tuoda treffeille myös tarpeettoman paljon paineita. Itse menisin mielummin treffeillä hakemaan take away -kahvit kahvilasta ja lähtisin kävelylle tutustumaan tähän uuteen ihmiseen. Mieheni taas veisi treffiseuralaisen lasilliselle.

Mieheni kokee, että tapailu tämän ikäisenä olisi jopa vähän ahdistavaa, koska halu tavata se oikea, jonka kanssa perustaa perhe ja rakentaa elämä yhdessä, olisi kova. Minä taas mietin, etten nyt vielä näin alle kolmekymppisenä kokisi sellaista painetta, mutta samalla muistan ystävieni kertomukset viime vuosilta, kun heitä ahdistaa käydä treffeillä juurikin tästä syystä. Moni ystävistäni on kokenut vauvakuumetta jo pitkään ja se varmasti on vaikuttanut heidän fiiliksiinsä, samalla kun itselläni ei oikeastaan koskaan ole ollut vauvakuumetta. Hassua, kun minä olen nyt meistä se, jolla lapsi on. Mietin mielessäni, että olisiko minulle tullut vauvakuumetta, jos en olisi elänyt pitkässä parisuhteessa ja asia olisi ollut niin sanotusti näin helposti saavutettavissa (huom! Ymmärrän todellakin, ettei lapsen saaminen pitkässäkään parisuhteessa ole itsestäänselvyys). Olisinko sillon alkanut unelmoimaan näistä asioista? Luultavasti olisin.


Deittailu olisi joka tapauksessa varmasti hyvin erilaista, kuin silloin kun minä olin sinkku. Ensinnäkin silloin ei ollut Tinderiä, joka helpottaa hommaa aika paljon, vaikka kyllä siinäkin varmasti on omat haasteensa.

Huomaan tätä kirjoittaessani, etten oikeastaan tiedä treffikulttuurista paljoakaan, sillä en ole monilla treffeillä käynyt – ja niistä vähäisistäkin on niin pitkä aika! Päässäni treffit tämän ikäisenä poikkeaisivat vuosien takaisiin treffeihin siten, että yhdessä tehtäisiin jotain muuta kuin perus hengailua – käytäisiin illallisilla tai hienoissa paikoissa drinkeillä! Hassua, kun omat unelmatreffit olisivat kuitenkin sitä rentoa hengailua, haha!

Kertokaa, millaiset olisi unelmiesi treffit ja oletteko olleet sellaisilla? 

Kuvat: Satu Mali

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Mikä ihmeen mindfulness ja mitä hyötyä siitä on?

Kaupallisessa yhteistyössä Storytel kanssa.

Kuuntele äänikirjoja ilmaiseksi 30 päivän ajan, ilman sitoutumista.


Mindfulness on tietoisuustaidon kehittämistä – opetellaan elämään hetkessä. Mindfulness -harjoituksista voi olla apua masennukseen, ahdistukseen ja stressiin. Minulle se on apuväline saavuttamaan onnellisempi ja rauhallisempi elämä.

Saan usein kuulla olevani todella positiivinen ja rauhallinen ihminen. Olen jopa tavannut ihmisiä, jotka luulevat tästä syystä, etten ole kohdannut koskaan mitään ongelmia elämässäni. Minusta on hassua ja hyvin kapeakatseista ajatella, ettei positiivinen ihminen ole käynyt rankkoja asioita läpi. Voisiko olla niin, että nämä vaikeat hetket ovat nimenomaan kasvattanut tätä ihmistä, eivätkä pienet vastoinkäymiset elämässä tunnukaan niin vakavilta?


Elämässäni olen kohdannut useampia vaikeuksia, niin kuin varmasti useimmat meistä, mutta niiden kautta minusta on tullut entistä kiitollisempi niistä asioista, mitkä ovat elämässäni hyvin. Olen vuosien aikana oppinut näkemään hyviä asioita niissäkin asioissa, jotka tuntuvat musertavan minut.
Tämä ei ole tullut itsestään, vaan olen tietoisesti opettanut itseni olemaan positiivisempi ja rauhallisempi. Olen oppinut elämään hetkessä ja nauttimaan niistä asioista, jotka tapahtuvat juuri nyt.

Muistan nuorempana olleeni paljon räjähdysherkempi, minkä toki osittain voi laittaa teini-iän piikkiin, mutta osa johtui myös tavasta suhtautua vaikeuksiin. Olen aina ollut todella kiinnostunut psykologiasta ja siitä, miten ihmismieli toimii ja tämän lisäksi olen koukussa itseni kehittämiseen. On jotenkin todella rauhoittava ajatus, että voin koko ajan kehittyä ihmisenä, eikä minun tarvitse koskaan olla valmis tai täydellinen. Itseasiassa olen sitä mieltä, että siinä vaiheessa mennään pahasti pieleen, jos joku ajattelee, ettei itsessään ole mitään muutettavaa tai kehitettävää.

Rakastan hyvinvointi-, elämänhallinta- ja motivaatioluentoja, mutta koska sellaisiin ei aina ole mahdollisuutta osallistua, kuuntelen myös mielelläni hyvinvointiin keskittyviä kirjoja. Motivaatio- sekä Mindfulness -kirjat ovat suosikkejani. Koen, että nämä kirjat ovat halpaa terapiaa ja minusta on ihanaa haastaa omaa mieltä sekä omia ajattelutapoja.Tässä pari kirjavinkkiä, joista olen itse tykännyt ja mitä tärkeintä, mistä olen oppinut jotain ja saanut voimaa omaan arkeeni:

1. Vapaudu huolista – Sanna Mämmi
2. Hyvän elämän resepti – Sanna Wikström
3. Onni asuu jo sinussa – Auli Malimaa



Tykkään myös iltaisin kuunnella meditaatioharjoituksia ja täytyy sanoa, että niiden aikana on todella helppo päästää irti stressistä ja ahdistuksesta. Ne auttavat myös, jos mieli käy vielä iltaisin ylikierroksilla. Olen varma, että etenkin jälkimmäinen on monille hyvin tuttua ja suosittelenkin kokeilemaan tätä kikkaa!

Keskustelin juuri tällä viikolla tuttavieni kanssa tästä tekniikasta ja heiltä tuli heti vastaväite "ei se auta, sittenhän mä ajattelen vaan sitä rentoutumista", hymyilin ja nyökkäsin. Niimpä, mä mietin paljon mielummin iltaisin sitä, että rentoutan vasemman pikkurillini, kuin sitä että montako sähköpostia minulla on, joihin täytyy tarttua seuraavana aamuna tai miten monta julkaisua onkaan seuraavalla viikolla.

Omat suosikki meditaatioharjoitukseni:

1. Kehorentoutusmeditaatio 15 min, Hidasta elämää
2. Kehomeditaatio 30 min, Sanna Mämmi
3. Stressinhallintameditaatio 15 min, Hidasta elämää


Kaikki nämä kirjat ja harjoitukset löytyvät Storytelin valikoimasta ja tästä linkistä saat ilmaiseksi Storytelin käyttöösi 30 päivän ajaksi, ilman sitoutumista.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Vauvan siirtäminen omaan huoneeseen + huoneen esittely!

Meidän oli alunperin tarkoitus siirtää tyttö omaan huoneeseen puolen vuoden iässä. Kuusi kuukautta on kai jonkinlainen minimi-ikäsuositus, että vauva nukkuisi samassa huoneessa vanhempien kanssa. Se ikä oli meillä heti vauvan syntymän jälkeen päämääränä siirtoa ajatellen. Heti tässä alussa kerrottakoon, että on varmasti hyvin yksilöllistä, milloin vauva on valmis nukkumaan omassa huoneessa ja tämä on vain meidän tarinamme.

Liljan ollessa kolmen kuukauden ikäinen mieheni ajatteli jostain kummallisesta syystä, että Liljan voisi siirtää jo silloin. Kerroin hänelle, että minun mielestäni Lilja on aivan liian pieni nukkumaan omassa huoneessa, mutta niin mieheni silti itsepäisesti siirsi pinnasängyn vauvan omaan huoneeseen. Mitä tästä sitten seurasi? Lilja heräsi keskellä yötä ihan hirveään huutoon ja kun huuto ei loppunut, mieheni siirsi pinnasängyn takaisin meidän makuuhuoneeseen ja samalla unisena moitti minua siitä, etten ollut ylipuhunut häntä jättämään typerää pinnasängyn siirtoprojektia.

Mitä opimme tästä? Meidän vauva ei ollut valmis kolme kuukautisena muuttamaan omaaan huoneeseen nukkumaan. Tämä episodi sai meidät sitten vähän varpasilleen, ja mieheni poti hieman huonoa omatuntoa edellisestä siirtoyrityksestä, joten Liljan täyttäessä puoli vuotta, ei vain raaskittu siirtää häntä pois meidän huoneesta.


Nautittiin vielä hyvä tovi siitä, että vauvan pinnasänky on öisin niin lähellä meitä. Se oli meistä todella kodikasta ja ihanaa. Lilja alkoi kuitenkin noin puolen vuoden iässä nukkumaan huonommin. Hän heräili usein öisin itkemään tutin perään ja sen lisäksi joi maitoa kerran yön aikana. Aloin huomaamaan, että aina kun käänsin kylkeä, Lilja heräsi. Aloin itsekin heräämään omiin kääntymisiin ja laskin aina vain sekunteja, että huuto alkaisi – ja aina alkoi. Kerroin miehelleni, että Liljan uni ihan selkeästi häiriintyy meistä ja tästä syystä hän nukkuu nykyään niin paljon huonommin. Mieheni ei uskonut minua, vaan piti tätä nyt vain outona sattumana.

Liljan ollessa 8,5 kuukauden ikäinen päätettiin kokeeksi siirtää hänet olohuoneeseen nukkumaan yhdeksi yöksi. Miten kävi? Lilja nukkui koko yön heräämättä ja heräsi aamullakin paljon myöhemmin! Nyt miehenikin uskoi minua – me todella häiritsimme Liljaa. Syy miksi emme siirtäneet Liljaa heti hänen omaan huoneeseensa oli se, että huone oli vielä todella kesken. Vauva ei olisi sinne mahtunut ja sen lisäksi huoneesta puuttui ovi, jolloin huoneeseen tuli liikaa valoa aamuisin, jolloin hän olisi herännyt aina kukonlaulun aikoihin. Ovi puuttuu edelleen tänäpäivänä, mutta päätimme ripustaa pimennysverhon oviaukon kohdalle ja nyt odotammekin oven saapuvaksi ihan pian.


Lilja on viihtynyt huoneessaan erittäin hyvin ja öistämme tuli rauhallisempia kertaheitolla. Kun Lilja nukkui meidän huoneessa, hän heräsi pahimmillaan tunnin välein, kun taas omassa huoneessa hän saattaa nukkua 12 tuntia putkeen. Mitä luksusta! Toki edelleen herätyksiä saattaa silloin tällöin olla, mutta lähinnä silloin kun on hammas puhkeamassa.

Lilja viihtyy myös omassa huoneessaan päiväsaikaan ja pehmeä iso matto oli huoneeseen loistohankinta. Olen muutenkin todella tyytyväinen huoneen yleisilmeeseen. Pienestä huoneesta saatiin täydellinen ensimmäinen oma huone pienelle tytölle.